Pyryjuoksu lajina syntyi villistä kuvitelmasta voida yhdistää pyryn ulkoilutus ja oma juoksuharrastus. Pyryjuoksijan voi tunnistaa juoksun ulkopuolellakin iskuista kipeytyneistä polvista, sääristä, nilkoista, lonkista tai toisesta kyynärpäästä. Lisäksi pyryjuoksijan tuntomerkkeihin kuuluu epätasapainoiset käsien lihakset, joista lihaksikkaampi paljastaa olevansa pyrytyskäsi. Kädestä pääsee vielä varmuuteen, jos sormien nahka on kovettunut ja sormet rakkulaiset.
Lenkillä pyryjuoksijan tunnistaa jo kaukaa. Juoksurytmi koostuu kolme askelta eteen, pysähdys, kymmenen askelta taakse -rytmistä, ja pyrytyskädessä hyörii hyrrä, joka pyrkii juoksijaa vastakkaiseen suuntaan. Koiranulkoiluttajat saattavat tunnistaa pyryjuoksijan vastaantulon myös ympärille pälyilystä pakoreittiä etsien.
Parhaista parhain pyryjuoksuaika on suht lämmin, kaunis kesäilta, jolloin ilma on jo viilennyt mukavaan lenkkeilysäähän ja kaikki, siis aivan kaikki ovat ulkoilemassa. Tänään oli siitä hyvä esimerkki, kun elohopea kipusi lähelle 20°C auringon paistaessa siitäkin huolimatta, että lehdet ovat jo pari viikkoa uhkailleet syksyn tulolla. Tällainen sää varmistaa mahdollisimman suuren häiriöiden lukumäärän, joka taas pistää pyrytyskädessä olevan hyrrän hyörimään potenssiin kymmenen.
Esimerkki hyvästä pyryjuoksusta tulee myös tältä illalta, kun juoksun kesto oli 1h 10min. Matkaa tänä aikana taitettiin vajaa 4,5km. Pyryjuoksu perustuu tuskahikeen ja silkasta v*tutuksesta nousevaan sykkeeseen. Parhaiten pyryjuoksun onnistumisen tunnistaa siitä, kuinka paljon loppumatkalla itkettää sen silkan v*tutuksen takia. Tänään tuntu itkettävän paljon. Palkkioksi juoksusta saa tunteen, ettei tahdo nähdä pyryjuoksun toteuttajaa enää ikinä! Ei ainakaan loppuiltana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti