Eikö tää syksy koskaan lopu?

Ensilumi tuli ja meni tuossa viikko takaperin, ja nyt taas näkyy satavan jäätävää vesitihkua ja tiet ovat märät, kuraiset ja osin liukkaat. Ja tää ikuinen harmaus ja pimeys, joka vetää positiivisimmatkin mielet synkkiin ajatuksiin. Koirien kanssa ei tarvitse kuin kurkata ulko-ovesta pihalle, niin ne ovat jo märkiä ja kuraisia.

Meillä molemmat bulldogit kärsivät tästä märkyydestä. Tassut on aina ulkoa tullessa märkinä ja likaisina, ja niitä pitää nuolla ja ne punottaa ja nyt Alpolle muodostui vielä varpaiden väliin paise, ja eläinlääkärin tuomio oli furunkuloosi, eli tassutulehdus. Niinpä Alpo joutui antibioottikuurille, ja samalla tassua tulee pestä päivittäin bakteeri- ja sieni-infektioiden hoitoon tarkoitetulla shampoolla, ja hoitaa Canofite-korvatipoilla, joka toimii myös ihotulehdusten hoidossa. Itelle yrittää perinteinen syysflunssa iskeä kurkkukipuineen ja nuhineen. Voi kun olisi mahdollista napata koirat kainaloon, hautautua peittojen alle ja herätä seuraavan kerran maaliskuussa, kun päivissä on taas valoa, ja ulkona on puhtaat valkoiset hanget. Tää on masentavaa!

Motoko

Useimmille koiraihmisille termi moroko on tuttu, tarkoittaen monirotuista koiraa. Mutta meiltä löytyykin motoko! Eli siis monitoimikoira :) Käytiin Pyryn kanssa pentutoko/-agi -kurssi, ja nyt agility saa jo jatkoa pentuagilityn jatkokurssilla. Pyrystä on siis kehkeytymässä lintukoiran lisäksi mulle kaveri muihin lajeihin, tiiä vaikka otettais tavotteeksi FI MVA KVA AVA TVA, hihii :D

Motokomme

Kolmea sorttia treenikavereita

Oon nyt kolmatta kuukautta pyrkinyt juoksemaan säännöllisesti kuntoa kasvattaen ja kroppaa kiinteyttäen. Nimen omaan juoksemaan siksi, että täällä on kolme karvasta kaveria, jotka vaativat ulkoilua joka päivä, ja juostessa voin lyödä useamman kärpäsen yhtä aikaa. Juoksua aloitellessa suunnitelmana oli tehdä Untosta mun vakkarikaveri, sillähän on bulldogiksi sportti kroppa, ja saisipa se myös täältä hullunmyllystä omaa aikaa.

Juoksija-ainesta?

Unto kuitenki paljastui samanlaiseksi patalaiskaksi kuin omistajansa, ainoastaan sillä erolla, ettei se ymmärrä perusteluja hyvästä kunnosta ja terveestä elämästä (perustelut ovat saaneet epäilyjä kyllä multakin, kun keuhkot repiää, penikat huutaa, polvea vihloo ja nilkkoihin sattuu, mutta ei pidä luovuttaa). Unto on ehdottomasti hitaiden, pitkien nuuskuttelulenkkien ystävä, ja sitä pitää kunnioittaa, vaikka väliajoin sen mukaan juoksemaan ottaakin.

Loogisin juoksijakaveri olisi tietenki mettäkoira, se jonka askel on lennokas, ja joka jaksaa päivä toisen perään kiitää pitkin vaikeakulkuisia metsiä. Mutta nyt se on vihoviimeinen kaveri, ei siksi, että se on pentu, seitsemän kuukautisen bretonin lepposa ravi on jo ylivoimaisen vauhdikas omille töppöjaloille, vaan kun yhteisymmärrys sopivasta vauhdista puuttuu. Heinäkuusta lähtien tuon kanssa on kävelty, pysähdytty kun remmi kiristyy, odotettu löystymistä, jatkettu matkaa, pysähdytty, remmin löystyminen, kontakti, matkan jatkaminen parilla askeleella, pysähdys.. On kannettu herkut mukana, palkittu ja sen jälkeen tunnettu kuinka kyynärtaive melkein antaa periksi, kun pentu luulee, että matka jatkuu taas ku palkan on saanut, jatkuu täysillä. Muutaman kerran se on ollut mukana juoksemassa, mutta siinä rikon itseltäni vain jalat.

Sitten on se pieni, töppöjalkainen, kuonoton bulldoggi, pieni jalostuksen ihme. Koira, jonkalaista tuskin kukaan osaa ajatella juoksukaveriksi, en edes minä. Mutta meidän Alpo se on, joka useimmin päätyy juoksulenkeille mukaan. Sillä Alpolla on tahtoa mennä, tahtoa mennä tasaisen lujaa ja suoraan eteenpäin. Se jaksaa ihmetyttää mua kerta toisensa jälkeen, kuinka tuo pieni röhköpossu kiitää edellä, mua vähän liikaakin vetäen, eikä hyydy koskaan ensin, ei ainakaan tähän asti. Ja kait koirillakin kunto kasvaa kun rasitus lisääntyy? Mutta tosiasioiden nimissä täytyy tunnustaa, ettei tuosta mitään maratoonaria voi tulla, ei edes puolikasta.

Juoksukavereiden ykkönen taustallaan kakkonen ja kolmonen