Kun tuli aika luovuttaa

Unto ei koskaan enää palannut täysin omaksi itsekeseen sen jouluaattoa edeltävän viikon jäljiltä. Tammikuussa se kastroitiin eturauhaskipujen luulossa, tuli kovat pakkaset, joiden luulin vain vieneen Unton ulkoiluhalut, mutta kelien lämmetessä Unto edelleen tahtoi vain jäädä sohvalle lepäämään muiden lähtiessä nauttimaan kevättalven keleistä. Niinpä lähdimme taas tutkimaan, Untolta ultrattiin kaikki sisäelimet ja niiden ollessa kunnossa käänsi lääkäri katseensa selkään, selkään joka oli näyttänyt hyvältä suolistoa kuvattattaessa muutama viikko sitten. No nyt kuvattiin koko selkä päästä hännäntupsuun asti ja odoteltiin viikko spesialistin lausuntoa. Tänä tiistaina sain kesken koulupäivän sen niin odotetun ja niin pelätyn soiton. Kuulin, että selkä on aika kamala. Tiesin heti mikä on edessä, selkäkivut ovat yksi kamalimmista kivuista, eikä niiden varjossa voi aitoa koiranelämää elää. Silti osasin uskotella itselleni sen puhelun ajan, että Unto laitetaan lääkitykselle ja se jää luoksemme, sillä varjolla pystyin olemaan puhelimessa reipas vaikken enää juuri keskittynytkään lääkärin sanoihin.

Tiistai-ilta meni sumussa ja keskiviikkoaamuna piti monta kertaa ryhdistäytyä, ennen kuin pystyin soittamaan meidän vakiolääkärille, joka ei tiennyt uusinta käännettä. Se oli paikka mihin Unto aina innoissaan meni, paikka jossa ei jännittänyt eikä pelottanut. Saimme ajan samalle iltapäivälle. Unto oli keskiviikkona reippaampi kuin pitkään aikaan, se paini Pyryn kanssa, tuhosi Pyryn kumisorsan tuhanneksi palaksi ollen se millaisena sen haluan muistaa, aivan kuin näyttäen meille vielä kerran sen reippaan rakkaan ystävän mikä se oli. Viimeiselle kävelylle se lähti innoissaan, korvat olivat höröllä ja remmi tiukalla kun Untolla oli kiire. Sen pienen kävelyn aikana siitä kuitenkin voimat hiipuivat, kivut valtasivat taas pienemme ja tiesimme, että nyt on aika lähteä kohti viimeistä retkeä. Ajoimme eläinlääkäriin, jossa lääkärimme lupasi, että nyt ei enää säästellä lääkkeitä, vaan pidetään huoli, ettei Unto tunne enää kipua, lähetetään se keväiselle poutapilvelle meitä katselemaan, paikkaan jossa ei tunneta kärsimystä.

Siitä tiistain puhelusta asti mun päässä on soinut Ystävän laulu.

Unto oli mun paras ystäväni, lohduttajani surullisina päivinä, rauhoittelija kun olin vihainen. Kun oli tarve päästä pakoon pahaa maailmaa käperryttiin Unton kanssa peiton alle, Unto mun rintaa vasten ja laitettiin silmät kiinni, pelkkä Unton hengityksen kuuntelu sai maailman näyttämään taas paremmalta. Se oli kuin mun toinen mieli.

Lepää rauhassa pieneni, me yritetään pärjätä täällä.